Suursnautseri menee ihon alle kerran.

Tiesittekö kuinka paljon yhteen superlonpatjan palaseen mahtuu niitä palasia ? En minäkään tiennyt ennen tätä päivää. Suursnautseripentuni Sulevi opetti sen minulle. Niitä on paljon. Enemmän. Ja vieläkin enemmän !!!! Ja ne sähköistyvät ja leijailevat kun yrität saada niitä kiinni. Ikkunasta yrittää tulla sisään ulos perskannikoista työnnetty koiranpentu jonka mielestä sen juuri järjestämä hauskuus vaatii osallistumista tähän siivousoperaatioon…..no onneksi lattialta löytyy pari pissiläikkää (lue jumalatonta lätäkköä) johon osa karkuun leijaavista superlonpalasista pysähtyy….

Kyllä minä usein peiliin vilkaisen, jotta minkälainen viirupää sieltä takaisin katsoo. Tässä iässä pitäisi kuulemma olla kiinnostunut luisvuttoneista ja mikaelkorseista sun muista härpänkärpäkkeistä jotka ovat siistiä,paikallaan hyllyssä,maksavat paljon ja joilla voi luoda statusta itselleen…mutta mitä tekee reilu viisikymppinen, jo moneen kertaan koiran pissin ja kakan kyllästämä ihminen? Jättää pennun kotiin once in a lifetime pentueesta, uroksen…… Suostuu siihen kaaokseen, hävitykseen ja jälleen kerran jäytävään huoleen, jota jaloilleen ehtinyt  muutaman kuukauden ikäinen suursnautseripentu saa aikaiseksi ihan vaan kuin ohimennen. Ja mikä uskomattominta – näitä ihmisiä on paljon. He ovat nyt kasvattieni omistajia. HE tietävät ja sittenkin…He osaavat arvata ja sittenkin….

Suursnautseri menee ihon alle ihmisen tunnekuoreen ehkä vahvemmin kuin mikään muu. Se pysyy siellä järkyttävän tiiviisti vuosia vaikkei kodissa rodun edustajaa edes olisi. Se on koira jonka kunnioituksen voi lukea silmistä ja nähdä käytöksestä. Mutta sitä kunnioitusta ei saa ilmaiseksi. Eikä väkisin. Se vaatii yhdessä elämistä, railakkaan ja aikaansaavan pennun edesottamusten ymmärtämistä. Se vaatii tuhansia tunteja rinnakkain kulkemista ja yhteisen kielen hiomista. Päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia…

Aikuisen ikään ehtinyt suursnautseri on parhaimmillaan kuin toinen minä joka henkäyksestä tietää mitä on tekeillä ja mitä pitäisi tehdä. Se on oppinut ymmärtämään ihmistä ja opettanut ihmisen ymmärtämään sitä. Sillä on tuli ja rauha samaan aikaan sielussaan – ja se tekee siitä niin erityisen. Se on varma, voimakas ja herkkä. Se osaa kaivaa minusta esiin ominaisuuksia joita en tiennyt omaavani – täyden tyyneyden leijailevan superlonpalapilven keskellä.

Näitä nyt vaan sattuu  – eilen meni isännän goretex lenkkarien pohjat…olivat jääneet väärään paikkaan hetkeksi. Ei ne oikeastaan niin kestävät olleetkaan.

Puruluita lojuu kilokaupalla lattialla. On leluja. On koirakavereita. On emokin joka katselee nuorison puuhia . On suht aktiivista elämää , treenataan joka ruokailukerralla ja joskus välissäkin, käydään kävelyllä ja aidatussa isossa pihassa saa mielin määrin remuta menemään.

Siltikin pitää maistaa ohimennen kenkää ja laukkua ja patjaa ja ja ja…siksi minulla ei ole niitä luisvuttoneita ja mikaelkorseja. Mutta minulla on suursnautseri. Ihon alla. Aina.

post

Eikö kana saa olla vain kana?

Koiran koulutus

Yacamas Ucconen * Kaakko* treenaa rallytokoa omistajansa Jutta Turkan kanssa. (kuva Anne Luttinen)

Eläimen kouluttaminen – sehän tarkoittaa siis koiran kouluttamista. Istu, anna tassu, kieri, pyöri.  Sitten on niitä koirakerhoja. Siellä opetellaan kaikkia erilaisia lajeja. Niistä varmaan agility ja tottelevaisuus lienee tunnetuimpia.

Monet kuitenkin ajattelevat, että enhän minä tätä meidän Tessua kouluta. Se on vain kotikoira. Mitä hyötyä siitä olisi?  Eikä se mitään kuitenkaan oppisi.  Koiran, tai minkä tahansa muun eläimen, kouluttaminen kuulostaa jotenkin ehkä vaativalta, hienolta tai turhalta .Toisen mielestä se on aivan liian vaikeaa ja aikaa vievääkin !

Netissä  puhutaan lehmien ja jopa kanojen kouluttamisesta – se nyt vasta utopialta tuntuukin.

kana oppii

Kana kouluttaa eläintenkouluttajaopiskelijaa.

Kun opiskelin eläintenkouluttajaksi ja kerroin käyneeni kanakurssilla, eräs tuttava kysyi aidosti huolestuneena:
” Miksi kanojen pitäisi oppia jotain ja mitä sinä niille koulutat ? Eivätkö ne saa olla vain kanoja?”
Viisas kysymys, joka johti edelleen päässäni vellovaan pohdintaan mikä oikeus ihmisellä on pitää eläimiä olosuhteissa joita ne eivät välttämättä itse valitsisi ? Mutta tästä päästäisiinkin niin pitkään pohdintaan, että pysytäänpä nyt tämän kirjoituksen ajan vain tuossa kouluttamisasiassa.

Kanojen suhteen tilanne olikin oikeastaan se, että ne kouluttivat minua. Kanakurssilla kanat opettavat meille erittäin monia taitoja. Nopeutta, täsmällisyyttä, ajoitusta, liikkeen suuntaa jne.  Niiden osaaminen ja harjoittaminen auttaa olipa koulutettavana mikä eläinlaji tahansa.

Mutta miksi sitten kana – miksei vaikkapa koira, joita on totuttu näkemään enempi koulutusjutuissa mukana?  Vastaus on aika yksiselitteinen. Koira antaa liikaa ihmiselle anteeksi. Kana on armoton.  Kana on nopea. Kana ei halua miellyttää. Kanan näkökenttä on huikean laaja. Kana vastaa kouluttajan tekemiseen niin nopeasti , että pienetkin virheet vievät koulutusta väärään suuntaan tai ei mihinkään suuntaan.

 Kun kanalle opetetaan, että se nokkaisee kolmesta kirjaimesta aina tiettyä eikä koskaan valitse väärin on kouluttajan ensinnäkin hallittava koulutuksen perusteet. Kouluttajan on tunnettava kana eläinlajina. On  luotava olosuhteet sellaisiksi, että koulutus onnistuu. Kouluttajan täytyy tietää mitä kana haluaa palkaksi. On opetettava kana ensin oppimaan, että sen käytöksestä seuraa palkkio.  Sitten täytyy edetä millin ja sekunninmurto-osan tarkasti siinä mitä toimintoa vahvistaa. Ja mikäli kouluttaja ei ymmärrä kanan näkökulmasta viedä osaamista eteenpäin – tai pahimmillaan kouluttaja menettää malttinsa = kana poistuu paikalta. Kot kot ja pot pot.  Siinähän sitten olet ja voit katsella peiliin.

Tiput somettaa

Pikkutiput kiinnostuivat älypuhelimen näytöstä.

Jos tunnet koulutuspelin säännöt  (teorian), valitset sopivan pelipaikan(missä koulutat) ja oikeat nappulat (palkkiot) ja tunnet pelikaverin (eläinlajin jota koulutat) olet jo kovasti pitkällä. Sitten vain treenaat omia valmiuksia sillä ihminen on yleensä aika hidas verrattuna moneen eläimeen !

Kouluttamisen opiskelu ei ihmiselle välttämättä ole kovin nopeaa. Ihmisen on omaksuttava monta asiaa ja treenattava ihan fyysisestikin teknisiä valmiuksia. Suurin este kouluttamisen oppimiselle ovat kuitenkin usein omat ennakkoluulot. Vanhentuneita käsityksiä on edelleen paljon kun puhutaan eläinten kouluttamisesta. Rankinta on myöntää, että olen tehnyt väärin ja murtaa ne myytit joiden mukaan ennenkin on näin toimittu eikä muuta keinoa ole… Olen omakohtaisesti painiskellut pitkään menneisyyden taakkojen kanssa. Ja myönnän, olen tehnyt virheitä. Paljon.

Mutta eläin oppii todella nopeasti – eikä siihen totta vieköön mene kuin muutama minuutti päivässä. Oikealla tavalla koulutettu eläin tekee asian uudestaan ja uudestaan omasta halustaan, ilman stressiä ja henkistä pahoinvointia.

Omat kanat opetan, että ne kulkevat perässä minne haluan. Koulutan niitä menemään myös kuljetushäkkiin kaiken varalta. Koulutan niitä sellaiseksi, ettei minun tarvitse niitä haavilla pyydystää vaan ne ovat oppineet siihen, että ihminen voi nostaa kanan syliin ja pitää kiinni.  Joitain pieniä temppuja omaksi iloksikin ne opettelevat – mutta niistä myöhemmin eri kirjoituksessa.

Tessullekin voi kouluttaa monia asioita jotka tekevät sen elämästä kaikin verroin miellyttävämpää . Tessun voi kouluttaa tykkäämään käsittelystä, vaikkapa korvien tarkastuksesta tai kynsien leikkaamisesta.  Sitä voidaan opettaa jopa haluamaan olla eläinlääkärin pöydällä rokotettavana , vain muutama arjen sovellus mainitakseni.  Kouluttaminen siis voi olla paljon arkea helpottavaa ja mukavammaksi tekevää, eikä pelkästään jotain sellaista temppuilua jolla ei arjen kanssa ole välttämättä mitään tekemistä.

Kanakin saa olla kana.

Kana oppii luottamaan ihmiseen. Kouluttaminen on tie luottamuksen kehittymiseen.

Tallenna